Syksyinen Suomen rannikon melonta

Syksyinen Suomen rannikon melonta

Kun pari vuotta sitten Esikko Mykkänen meloi yksin Suomen rannikon, syttyi minussakin kipinä meloa se. En tokikaan aikonut  tehdä sitä yksin, vaan jonkun toisen kanssa. Asia jäi hautumaan, kunnes tänä kesänä yllättäen tuli kutsu osallistua siihen kahden muun melojan kanssa. Yrjö Lindroos oli  parhaillaan melomassa Ruotsin rannikkoa ja oli jossain Göteborgin paikkeilla viestin lähettäessään. Kutsun sai myös Erkki Verho. Melonta lähtisi Haaparannasta, jonne Yrjö tulisi vasta elokuun puolenvälin paikkeilla. Suomen rannikon jo meloneet aloittavat mieluummin retken keväällä ja ehkä useimmat etelästä pohjoiseen. Tällöin päivät pitenevät ja mahdollisesti lämpenevät pohjoista kohti mentäessä. Säistähän ei koskaan voi olla varma. Yhtä hyvin keväällä voivat tuulet olla kovia, säät kylmiä ja jopa sataa lunta.

Sain viestejä, että Pohjanlahden matalat rannikot ovat hankalia syysmyrskyjen aikaan ja että kajakin pohjalastia on oltava tarpeeksi, kun murtuvat aallot pyrkivät kaatamaan kajakin! Tukkani nousi välillä pystyyn näitä viestejä lukiessa.. Mahtaisivatko taitoni  riittää moiseen? Toisaalta sain kuitenkin niin paljon kannustusta ja vakuutusta selviytymisestä, että päätin lähteä. Aikaa valmisteluun jäi puolitoista viikkoa. Mieheni lähti viemään minua ja kajakkiani kohti pohjoista. Onneksi sää oli kaunis, jopa helteinen, sehän nostaa mielialaa ja vähentää  jännitystä.

Lähtömme tapahtui Haaparannasta  Mathjärtat Vandrarhem´in rannasta 17.8.-03. Uteliaita paikkakuntalaisia ja vähän kauempaakin oli lähtöämme seuraamassa. He olivat lukeneet paikallislehdestä Yrjön haastattelun ja tiesivät tulla katsomaan tätä teräsmiestä.

Kolmena ensimmäisenä päivänä oli loistosää. Pieni tuulenvire takaa, aurinko paistoi ja oli lämmintä. Vaatetukseksi riitti t-paita, melontashortsit ja aurinkovoide. Katselin silmät ymmyrkäisinä  uudenlaista maisemaa; vasemmalla suora mantereen rantaviiva ja oikealla äärettömältä tuntuva tyhjä rannaton meri. Perämerellähän ei Suomen puolella ole suojaavaa saaristoa. Toinen ihmettelyn aihe, johon en myöskään ollut tottunut, oli keskellä merta olevat matalikot. Matkan edetessä, ennen Röytän kärkeä yht´äkkiä  oli vain 10-15 sm vettä. Tuntui ihmeelliseltä seistä siinä hienolla hiekalla. Olin kuin Liisa ihmemaassa! Miltä tämä kaikki näyttäisikään, jos meri myrskyäisi? No, sitä herkkua olin saava  myöhemmin aivan kyllästymiseen saakka. Onneksi en sitä silloin tiennyt. Seuraava  ihmettelyn kohteeni oli tuulivoimalat. Olimme tulossa Vatunginnokkaan, jossa niitä on kahdeksan. Merellä kulkijoille ne ovat hyviä maamerkkejä, sikäli kuin ovat karttaan merkityt. Oli mykistävää katsoa läheltä, kun ne kurkottivat valkeaa kaulaansa kohti korkeutta ja kuin vienoa musiikkia soittaen pyörittivät rauhallisesti valtavia siipiään. Kaunista!

Ensimmäiset lettukestit

Vatunginnokassa olevassa venesatamassa olivat uudet palvelupisteet, mutta valitettavasti kaikki kiinni, paitsi grillimökki. On myös syytä muistaa sen, joka lähtee syksyllä reissuun, että Suomi ”sulkeutuu”, kun varsinainen lomakausi päättyy. Käytimme hyväksemme mökin suojaa ruokaa valmistaessa. Pidimme myös paljon puhutut lettukestit. Minut oli nimitetty retken viralliseksi letunpaistajaksi. Sain suut messingille, kun vielä suurieleisesti liekitin letut liköörillä.

Yrjö käytti laiskuuttaan hyväksi grillin antamaa suojaa ja levitti patjansa seinustan penkille. Oli kuulemma jo tarpeeksi monta kertaa pystyttänyt teltan tänä kesänä . Aina kun oli mahdollisuus hän vältti sen. Yrjö sai kyllä maksaa siitä huonosti nukutun yön muodossa. Nimittäin venesataman yövartija piti grillimökkiä tukipisteenään  ja hän kohkasi ja ravasi yhtenään viiteen asti aamulla.

Hauskoja paikannimiä

Kaunis sää jatkui edelleen. Kohteena oli nyt Maakrunni, jonka ohitimme länsipuolitse. Suomen kieli on todella vivahteikasta, kun lukee paikannimiä. Sen tulin huomaamaan koko rannikon pituudella, kuten nyt edessä oleva Paska-Kraasukka, jonka kuitenkin ohitimme tarkemmin tutkimatta. Porin edustalla, Yyterin vieressä taas on paikannimenä Herrainpäivät.

Sää jatkui lähes tyynenä ja lämpimänä. Seuraava leiripaikkamme Selkäletto näkyi pienen pienenä pisteenä kaukana äärettömän tuntuisessa horisontissa.Täydellisen hiljaisuuden rikkoi vain puhe. Yritin meloa niin, ettei edes melan lavasta kuuluisi veden ääntä. Tuli mieleeni talviset Lapin vaellukseni tuntureilla. Sama äärettömyys ja hiljaisuus. Siellä elementtinä vain lumi, täällä vesi, mutta kuitenkin tunnelmassa jotain hyvin samaa.Tunsin kovin pieneksi itseni ja arkiset huolet hävisivät.

Leirisaaremme yllätti meidät täysin. Jo kaukaa näimme siellä olevan paljon mökkejä. Mutta miten sinne pääsee rantautumaan? Saari oli kuin ladottu valtavaksi kivikeoksi. Yhteen kohtaan oli jotenkin tasoitettu kiviä venevalkamaksi. Kalastajien mökit, joita oli kymmenkunta, oli rakennettu kivien päälle. Jokaisella  oma laudoista tehty terassi, koska tasaista maata ei juuri ollut.

Illalla katselin puolikuun nousua pohjoistaivaalla. Se muistutti suurta purjelaivaa, joka lipui hiljaa horisontissa. Etelästä oli nousemassa tummia pilviä ja  kuin varkain alkoi tuulla. Tähänkö loppuisivat hienot kelimme?

Vastatuulta

Aamulla sää oli puolipilvinen ja etelästä tuuli sen verran napakasti, että oli käännettävä kajakit keula edellä veteen. Koko päivä oli reipasta vastatuulta ja välillä satoi. Suuntasimme Hailuodon pohjoisrantaan. Oli päätetty kiertää se länsipuolelta Marjaniemen kautta, koska itäpuolella oli kuulemma paljon matalikoita ja kivikkoa. Vesilintujen metsästys alkoi klo 12.00 ja sen kyllä kuuli. Yritimme kovasti olla näyttämättä sorsilta! Rantauduimme tuulivoimalan jälkeiselle hiekkarannalle. Ilma oli hyvin kosteaa ja oli mahdoton saada märkiä vaatteita kuiviksi. Ei ollut edes puun puuta, jonka okisille olisi voinut vaatteensa ripustaa. Kuivatusongelma oli meillä riesana koko matkan ajan, sillä kosteus oli niin voimakasta. Jos illalla sattui olemaan aurinkoista, oli todella pidettävä vahtia, että ehti ottaa vaatteet teltan suojaan hyvissä ajoin ennen auringon laskua. Meloimme yleensä melko myöhään illalla ja aurinko laski aikaisin, joten kuivatussäätä jäi niukasti, jos ollenkaan. Myös aamukaste oli poikkeuksetta hyvin runsas. Teltta jäi lähes aina märäksi.

Seuraavan päivän tavoite oli päästä Siikajoelle. Edessä siis 20 km aavaa merta vastatuuleen, jonka ponnistelimme 3 km:n tuntivauhtia, jos sitä nyt vauhdiksi voi sanoa. Päiväkirjani kertoo mm.: “Tosi päivä, rakot käsissä, kuivapuvun rannike repsottaa.” Siikajoen suisto oli hyvin matala ja  kivikkoinen. Vaikeaa oli löytää oikeata reittiä joelle. Tarkoitus oli meloa mahdollisimman lähelle keskustaa kauppojen takia. Matka tyssäsi kuitenkin nahkiaispyydyksiä täynnä olevaan kivikkoiseen koskeen kirkon luona. Onneksi tässä oli matala ranta, josta pääsimme ylös. Jokien penkereet ovat yleensä hyvin jyrkät ja/tai pusikoituneet, joten rantautumispaikkoja on niukasti. Niistähän ei kartta kerro. Kauppareissu jäi tekemättä, mutta korjaantui seuraavana päivänä Raahessa, jonne vaihteeksi saavuimme aivan loisto säässä. Olisi luullut, että nyt matka olisi joutunut sukkelammin kuin edellisten päivien vastatuulissa, mutta eipä vain, vauhti oli sama. Raahessa oli muuten koko matkan ainoa virallisesti auki oleva camping. Hyvät palvelut käytimme hyväksemme.

Pohjoistuulet alkavat puhaltaa

Aamu mantereella oli aurinkoinen, tyyni ja lämmin., mutta avomerelle tullessa alkoi pohjoistuuli nousta ja yltyi vähitellen. Koska suojaava saaristo puuttuu ja kaikkien niemien nokat sojottavat luoteeseen, niin lännen- ja pohjoisen tuulilla ei mistään saa suojaa. Ilta alkoi jo painaa päälle. Johonkin oli päästävä. Pyhäjoen lahdesta mielestäni olisi löytynyt jokin suojaisa paikka, mutta siinä olisi tullut mutka matkaan ja ohitimme lahden! Sitten vaan oli pakko nousta johonkin. Paikka näytti hyvältä, mutta  hyvin tuuliselta hiekkarannalta. Sinne mennessä oli kuitenkin vielä kerran noustava kajakista ylös vedenalaisen särkän takia. Hiekkaranta oli onneksi kivetön, mutta ei kestänyt ihmisen painoa.Vähitellen jalat vajosivat hiekkaan.Oli vaan toimittava nopeasti ja leiri perustettava melko etäälle tästä löllyvästä rannasta. Onneksi oli suojaavaa puustoa.

Aamu oli ankea. Tuuliennuste oli 16 m/s pohjoisesta. En olisi lähtenyt  ja yritin vastustaa, mutta se ei auttanut. Päiväkirjani kertoo:” Herätys klo 6.00.Ankeaa, jännittää, tuuli yltynyt. Miesten mielestä päästään rannasta keula edellä. Minä en lähtisi.Yrjö rohkaisee.”  Aallot löivät rantaan niin kovin, että miehet työnsivät minut kajakin keula edellä veteen. Pyrimme kaukana etäällä näkyvää niemenkärkeä kohti. Koko ajan oli tarkkailtava takaa tulevia aaltoja. Kuinkahan pitkään pystyn olemaan skarppina? Pelkään, että vireyteni väsyessä herpaantuu ja sitten se on menoa. Muuten tälläkin retkellä oli kaatuminen kielletty! Yrjö antoi seikkaperäisen selostuksen, kuinka kaatuva aalto otetaan melatuella vastaan. Kuuntelin tarkkaan ja painoin mieleeni, että rohkeasti pitää nojata melan varteen. En arvannutkaan kuinka pian tätä taitoa tarvitsin. Onnistuin väistämään murtuvat aallot, mutta kun tulimme Juolanpään aallonmurtajan suulle, se oli kuin kuohuva koski. Siinä oli näytettävä, olinko ymmärtänyt mitään tuennasta.. Vedin henkeä ja ärjyvä aalto vei minut kohti kuohuja.. En oikein tarkkaan tiedä, mitä tein, mutta sen muistan, että kamalan vinossa minä olin. Olin yltä päältä märkänä, mutta pystyssä.  Sitten kaikki hiljeni aallonmurtajan suojassa. Söimme eväitämme ja keskustelimme luomiskertomuksesta ja evoluutiosta, kuin ei mitään olisi tapahtunut!

Päivä oli puolessa ja matkan oli jatkuttava. Sinne hornan kitaan vaan uudestaan vähän vain levänneenä. Kaukana horisontissa näin mustan tapin! Mikä lie,  oliko merimerkki? Vähitellen siinä alkoi näkyä kaksi tappia! No joo, kaksi merimerkkiä. Mutta ei, nyt ne liikkuivat. Kun edelleen meloin, tajusin ne ihmisiksi, jotka selvästi kävelivät vetten päällä. Nyt olin seonnut lopullisesti. Sen tällainen melonta tekee. Mutta ei hätää, kaikille nykymaailmassa löytyy selitys. Olimme tulleet Kalajoen kauas merelle ulottuvia veden päällisiä hiekkasärkkiä kohti, joilla nämä kaksi ihmistä kävelivät meren kuohuja ihmetellen. Nyt älysimme katsoa suoraan länteen, jossa valtavat  vaahtopäät kuohuivat. Särkät jatkuivat vedenalaisina  todella kauas. Meidän oli siis kierrettävä ne. Sitten vain kurssi suoraan länteen sivutuulessa. Harmina oli vielä nämä kalastajien verkot, jotka myös ovat eräänlaisia vaaranpaikkoja kovassa aallokossa. Verkon ylitys piti ajoittaa, kun oli aallon harjalla, ettei kajakin kärki olisi puikannut verkon silmukoihin. Meloimme peräkanaa. Minä edellä, sitten Erkki ja Yrjö. Huomasimme, että Yrjö olikin lähtenyt ylittämään särkkää pahimmasta kohtaa! Hetki siinä tuumittiin, mutta mekin lähdimme ylittämään sitä. Minä taas edellä ja  Erkki perässä. Sain koko ajan kuuluvia, napakoita ja yksiselitteisiä ohjeita ja kannustusta. Tottelin kuin kone. Olin kuin pesukoneen rummussa. Murtuvia aaltoja tuli taukoamatta, jatkuvaa kohinaa ja sähinää. Aika tuntui ikuisuudelta. Sydän hakkasi. Mielessäni hoin itselleni, että luota itseesi, luota itseesi, nyt et saa kaatua! Suorastaan makasin melani päällä. Toivoin vain sen kestävän. Kartta kajakkini päällä repsotti enää vain yhden kulman varassa, mutta menköön!  Kaikki päättyy aikanaan , niin tämäkin myllytys. Karttakin oli vielä tallessa. Kun kysyin Yrjöltä, että miksi hän oli lähtenyt ylitykseen sellaisesta kohdasta. Vastaus oli: “Kuuluu koulutukseesi.” No, todellinen syy oli, että voimakas aalto oli lähtenyt häntä viemään. Kehottaisinkin kaikkia, jotka kovassa tuulessa joutuvat Kalajoen särkille: “Kiertäkää suosiolla Ruotsin kautta!”

Hetken tuntui rauhalliselta matkan jatkuessa, mutta tuuli vain  yltyi ja aallot suurenivat. Olin kuullut puhuttavan pitkistä aalloista, täällä opin ne tuntemaan. Olin väsynyt ja halusin maihin. Mihinkään emme kuitenkaan päässeet rantautumaan tuulen suunnan takia. Vihdoin  tulimme Rahjan satamaan. Teltat oli pystytettävä osittain asfaltille, mutta ei se mitään, oli tukevaa maata jalkojen alla.. Tuuli oli edelleen  tuikea, mutta niinpähän saimme vaatteet kuiviksi. Sanoisin, että tämä oli minulle kova päivä.

Seikkailu Luodonjärvellä

Oli koko päivän tuullut pohjoisesta, kun myöhään iltapäivällä tulimme Ykspihlajan ohi Luodonjärven pohjoiselle sululle. Järvi on 75 neliökilometrin laajuinen padoilla merestä erotettu entinen lahti, jonka eteläpäässä on Pietarsaari. Kuvittelimme järveä merta suojaisemmaksi. Kovalla tuulella kuitenkin aallot olivat hyvin teräviä ja sekavia, kuin kunnon ristiaallokko. Päiväkirjani kertomaa: “ Ilta jo pitkällä, mustia pilviä, kylmä, väsynyt, pohjoistuuli ilkeä.” Pyrimme Pietarsaaren keskustaa lähinnä olevalle camping-alueelle.Toinen on myös Luodonjärven rannalla, mutta pohjoisempana.. Kello lähenteli jo kahdeksaa ja ilta hämärtyi, kun näimme tämän pohjoisen camping-alueen. Kartan mukaan heti sen jälkeen on vierekkäin sekä auto- että kevyen liikenteen sillat, joiden ali olisi lyhin reitti määränpäähämme. Ensimmäinen silta alittui sukkelasti. Toinen olikin vain matala ja kapea rumpu, mutta kuitenkin kanootin mentävä, kun pani melan pituussuuntaan. Virta oli hyvin vuolas ja hups, olimme rummun toisella puolella! Mutta eihän sieltä ollut minnekään vesiyhteyttä, kuten kartta antoi ymmärtää. Vain n.15×15 m:n umpiperä. Joku kummallinen, vajaan metrin korkuinen ritilä-aita oli yhdessä nurkassa, jonka läpi rummusta tuleva vesi syöksyi! Silloin tajusimme, että tämä oli  Luodonjärven ylivuotokohta. Järvihän on merta korkeammalla. Mutta miten päästä täältä pois painavien kajakkien kanssa? Edessä vain kapea ja matala rumpu, jossa vuolaasti vastaan virtaava vesi ja ympärillä korkeat penkereet. Erkki keksi,  että sidottaisiin pitkään naruun kapula ja yksi menisi maitse toiselle puolelle ja uittaisi sen virtaavaa vettä pitkin vastakkaiselle puolelle, jossa toiset kiinnittäisivät narun kajakin keulaan.  Näin olisimme vetäneet kajakit yksi toisensa jälkeen rummun toiselle puolelle. Sitten  kuitenkin Yrjö halusi vielä kokeilla, pääsisikö rummusta kuitenkin  “meloen” läpi. Vauhtia ei voinut ottaa juuri nimeksikään. Kuului kovaa kolinaa , kun kajakki osui  rummun seiniin ja hetken kuluttua huikkaus selviämisestä. Minä yritin seuraavaksi. Senverran sain vauhtia, että pääsin rummun sisäpuolelle. Äkkiä mela syliin pituussuuntaan. Rummun sisäpinta ei ollut aivan sileä, vaan loivasti aaltomaista. Märät hanskat olisi pitänyt ottaa pois. Ne olivat niljakkaan liukkaat. Kajakki tuppasi kääntymään vinoon, kun haroin raivoisasti molemmilla käsillä samalta puolelta. Käteni eivät yltäneet molempiin seiniin kuten miesten. Jotenkin vinottain pääsin rummun vuolaampaan päähän. Nyt oli mela saatava salamannopeasti sylistä ja iskettävä aukon suun ulkopuolelle. Kova kolina ja räiske siinä kävi. Yrjön kannustusten  saattelemana onnistuin pääsemään pois tuosta “ansasta”. Viimeisenä  kolisteli Erkki. Oli jo pimeää. Jouduimme melomaan väsyneinä vielä nelisen kilometriä, ennenkuin löysimme etsimämme camping-alueen. Mutta sen rannat olivat niin jyrkät ja korkeat, ettei toivoakaan päästä maihin. Huudahdin: “Miten tuosta päästään ylös?” Johon Erkki vastasi: “Siinä vasta ekselentti kysymys!” Räjähdin aivan hervottomaan nauruun, josta ei meinannut tulla loppua . Olin aivan rättiväsynyt. Jouduimme vielä umpimähkään kiertämään niemeä ja sieltä aivan toiselta puolelta löytyi hiekkaranta. Leiri pystyyn otsalampun valossa ja nukkumaan. Jo toinen kova päivä minulle. Olimme aamulla lähteneet klo 8.10 ja perillä olimme 21.40. 57 km.

Ystävällisiä ihmisiä

Koko matkalla tapasimme yllättävän vähän ihmisiä. Olivathan kesälomat pääosiltaan jo loppuneet ja kuljimme paljolti avomerellä tai ulkosaaristossa. Mutta kaikki tapaamamme ihmiset olivat hyvin ystävällisiä, vieraanvaraisia ja kovin kiinnostuneita retkestämme.

Olimme juuri rantautuneet Karhin kalasatamaan, Kokkolan pohjoispuolelle ja olimme pystyttämässä telttojamme verkkovajan ja tien väliin, kun eräs auto pysähtyi  ja iloinen naisääni kysyi keitä olimme. Vastasimme ykskantaan vain, että melojia. “ No tulkaa sitten meille, kun olette pystyttäneet telttanne. Olette varmaan nälkäisiäkin. Mökkimme on tuossa sadan metrin päässä.” Kiitimme kutsusta  ja niin vietimme antoisan illan heidän runsaan ruokapöytänsä ääressä. Aamulla rouva toi vielä uudet perunat meille matkaevääksi.

Pietarsaaren camping-alueella pitää majaansa  Botnia canoe- seura. Siellä tapasimme muutamia sikäläisen seuran jäseniä. Yksi heistä antoi autonsa käyttöömme kauppareissua varten ja toinen taas kutsui kotiinsa illaksi, koska epäili , että ehkä olisimme iloisia esim. lämpimästä suihkusta. Toki olimme ja niin istuimme heidän hauskassa seurassaan hyvää iltapalaa syöden. Talon rouva antoi “matkaevääksi” vielä yrttipurkit, hän oli biologi ja innokas yrttien kuivattaja.

Kristiinankaupungin eteläpuolella Skatassa saimme pystyttää telttamme erään pariskunnan pihanurmelle. Vettä tihuutti ja oli kylmä (edellisenä yönä oli ollut muutama aste pakkasta). Varmaan olimme kurjan näköisiä, kun isäntä tuli kysymään, että miltä lämmin sauna maistuisi. Lisäksi talon rouva oli juuri paistanut herkullisia rieskoja ja niitä nautimme kermaisen sienimuhennoksen ja aromikkaan teen kanssa. Hauska yhteensattuma, mutta tämäkin rouva oli ammatiltaan biologi. Pariskunta oli kovin kiinnostunut melonnasta ja aikoivat eläkkeelle päästyään hankkia kunnolliset merikajakit. Niinpä Yrjö sai taas kerran olla elementissään ja antaa perusteellisen tietopaketin melonnasta.

Etelän Pirskerissä (saari Luvian korkeudella) tapasimme pariskunnan. joka antoi koko ison huvilansa käyttöömme ja lisäksi saimme nauttia pehmeän lämpimistä savusaunan löylyistä. Pariskunta vei meidät vielä katsomaan v.1786  luotsitorpaksi rakennettua taloaan. Heiltäkin saimme matkaevästä, ison kassillisen oman puutarhan omenia.

Merikarvian camping-alueella taas eräs caravaanari  avasi käyttöömme wc:n ja suihkun, sekä vaatteiden kuivatushuoneen, sekä antoi autokyydin kauppaan. Myös alueen sauna oli  käytössämme.

Tihkusadetta, pooki häviää

Pidimme Pietarsaaressa ensimmäisen  taukopäivän, joka varmasti teki hyvää meille kaikille.

Seuraava aamu oli kylmä, tihkusateinen ja tuulta oli jälleen ennustettu 16 m/s. Lähdimme sulkuportista merelle. Pääsimme päivän alkuun saariston suojassa, mutta kohta oli avomeri edessä. Näimme horisontissa jonkin pookin, otimme suunnan sinne. Tuuli oli voimissaan ja aallot paiskivat takaa. Yritimme pysyä rinnakkain, jotta olisimme koko ajan nähneet toisemme. Omaa paikkaa oli vaikea pitää aallokon takia. Menin aina liian lujaa. Itse huolestuin heti, jos miehet jäivät taakseni, enkä nähnyt heitä. Tuntui kuin olisin ollut yksin. Pieni Viking-kajakkini, jossa on sekä evä että peräsin, toimi aivan loistavasti koko matkan ajan. Se kulki isossakin aallokossa yllättävän suoraan.

Tihku sakeni ja kaikki kiintopisteet hävisivät. Oli mentävä kompassin varassa. Tuuli painoi meitä vasemmalle. Koko ajan oli oltava valppaana. Erkki huomasi edessä karin, nopea kääntö oikealle. Kovaa taistelua aaltojen kanssa. Miehet kannustivat minua. Torsön saaren olisi pitänyt jo tulla näkyviin. Ehkä se olikin jossain lähellä, mutta emme vain nähneet missään mitään. Katsoin taakse oikealle ja siellä näkyi hämärästi pooki. Olimme meloneet sen ohi. Muita saaria tai mannerta ei näkynyt. Päätimme palata pookisaarelle. Nyt vain oli melottava vastatuuleen. Sain ponnistella tosissani. Ihan kuin lohdutukseksi kuulin Yrjön sanovan, että enempää tuulta ei hänkään olisi välittänyt saada. Pieni saari oli lähes puuton, mutta taloja siellä oli monta. Aallot löivät rajusti rantaan, mutta  kapea venepoukama oli onneksi suojan puolella. Juuri ja juuri mahduimme sinne. Oli kylmä, nälkä ja kova pissahätä. Saarella ei ollut muuta elävää kuin kaksi ruskeaa lammasta. Kaikki mökit olivat lukossa. Yrjö erehtyi antamaan eväistään muutaman kaalinlehden lampaille ja siitäkös ne riemastuivat. Söimme eväämme erään mökin terassilla lampaat seuranamme. Miehet tekivät lähtöä. Minä olisin jäänyt saarelle yöksi. Miehet perustelivat lähtöä; matka ei etenisi, ellei lähdettäisi. Niinhän se oli. Ei markat maaten kasva. Tihku harveni ja niin myös näkyvyys parani. Se nosti mielialaa. Pääsimme vielä saarten suojaan, mutta vain hetkeksi. Edessä olisi pitkä avomeriosuus ja kello oli jo kuusi. Päätimme lopettaa ja nousimme maihin erään kesämökin suojaisaan rantaan.

Sumu yllättää

Merikarvialla täydensimme ruokavarastojamme ja lähdimme puolen päivän maissa  saariston suojassa kohti Tahkoluotoa.  Ensin Pooskerin kärkeen kauniissa, aurinkoisessa ja tyynessä säässä.  Oli taivaallinen tunne, kun ei tarvinnut taistella minkäänsuuntaisten  tuulien kanssa. Sai vain nauttia kauniista maisemista ja silloin tällöin heilauttaa melaa. Otimme suunnan kohti Antooraa. Jotain vaaleata usvan tapaista näkyi kaukana  edessä oikealla, mutta se oli siellä jossakin.Meloskelimme rauhalliseen tahtiin, kunnes yht´ äkkiä huomasimme olevamme sumussa. Katsoimme kelloa ja kohta pitäisi Gummandooran saaren olla edessä. Sumussa vauhti hidastui ja meni vielä jonkin aikaa, ennenkuin olettamamme saari putkahti eteen. Valaistus oli hyvin erikoinen, koska sumukerroksen yläpuolella oli aivan kirkas auringonpaiste. Sumu oli ikäänkuin valoisaa. Gummandoora näytti aavemaisen mystiseltä. Valtavat sokeritopan muotoiset kivet vartioivat kuin sotilaat saarta. Pienempiä saaria putkahteli aina näkyviin, kun hiljaa etenimme kohti Antooraa. Jonkun saaren näkeminen toi mielikuvan Afrikan savanneista, jossa yksinäinen leveälatvainen puu antaa suojaavan varjon. Joku kivikkosaari taas näytti kuin kuolleelta rauniokaupungilta. Olisi toisaalta mielenkiintoista nähdä samat saaret kirkkaassa päivänvalossa. Mutta todennnäköisesti näkymät olisivat paljon tavallisempia ja silloin yksi matkan hienoimmista elämyksistä häviäisi.

Sumun paksuus vaihteli tiuhaan tahtiin. Välillä olimme aivan umpsukkelissa, välillä taas joku pikkukivikko näkyi. Kuuloaisti herkistyi, kun näkyvyys heikkeni. Veneitä ei paljon liikkunut, mutta silti piti olla varuillaan. Tahkoluodon piippu näytti välillä huippuaan kadotakseen jälleen sumuun. Ehdimme saada kuitenkin kompassisuunnan. Siikarannan camping-alue oli 1,5 km päässä voimalan jälkeen.

Mielitekoja

Jatkuvaan leirimuonan syömiseen halusi joskus vaihtelua. Mieli teki istua oikein pöydän ääressä hyvää ruokaa syöden ja ottaa vaikka lasi viiniä tai saisi edes hyvät munkkikahvit. Viehättävässä Kaskisten pikkukaupungissa pääsimme jo pizzan ääreen, mutta eipäs siellä ollutkaan kuin keskiolutta juotavaksi. Merikarvialla saimme torikahvit kera mehevän munkin. Matkan varrella kuulimme Kylmä- Pihlajan ravintolan olevan auki. Oltiin jo viikko syyskuun puolella ja ravintola olikin suljettu elokuun lopussa. Emme päässeet katsomaan majakkaakaan kuin ulkopuolelta. Uusikaupunki ohitettiin, myöskään Turku ei sopinut ohjelmaan. Mutta ilma oli kaunis. Kylmä- Pihlajasta lähtien olimme saaneet nauttia tuulettomasta säästä. Maiseman tyyppi muuttui myös. Pienet kivikot vaihtuivat mahtavan kauniiksi kallioiksi. Ei saarta ilman jykevää monumenttia. Aivan upeata!

Olimme syksyssä ja siihen kuuluu vääjäämättä tuulet. Mussalosta lähdimme saarten suojassa, mutta jo Velkualle tullessa vastatuuli oli kohtalaista. Päämäärämme oli Nauvo, jonka ravintolaillallisesta ja sisämajoituksesta miehet uneksivat. Itse olin hyvin skeptinen, koska Nauvo oli niin kaukana ja vastatuuli vain yltyi. Kilometrit olivat kovin “pitkiä” ja olin aika väsynyt 12 tunnin aktiivimelonnan ja 46 km:n jälkeen. Ehdotin vapaapäivän pitoa Nauvossa, koska esim. pieni kävelylenkki paikkakunnalla olisi tehnyt hyvää viikkojen istumisen vastapainoksi, mutta ei se käynyt, kun melomaan oli tultu. Emme olleet pitäneet kuin yhden vapaapäivän tähän mennessä. Myös miesten haaveilema sisämajoitus illallisineen kutistui teltta -ja trangia kokoonpanoon.

Kuten yleensä minulle riittää kovankin rasituksen jälkeen yksi nukuttu yö. Niin nytkin,

olin virkeä ja voimissani aamulla. Täydensimme ruokavarastot. Menimme sentään ravintolan lounaspöytään ennen lähtöä. Mutta se viini jäi vieläkin saamatta. Matkaa oli jo yhteensä kertynyt 876 km.

Kaksi käymisen arvoista saarta

Jos jotakuta alkaa saaristo ahdistaa  tauti paranee, kun suuntaa esim. Kirjaisten jälkeen kaakkoon. Siinä sitä saa päiväksi raitista ilmaa. Me otimme kohteeksi Gullkronan ja sieltä 14 km:n päässä olevan Hälsingholmenin. Kaksi todella kaunista ja mielenkiintoista saarta. Tarina kertoo, että kuningatar Blanka oli haltioituneena saariston kauneuteen uhrannut kruununsa ulapalla. Gullkrona on hyvin hoidettu saari vaativallekin kulkijalle,tehtyine käytävineen ja leikattuine nurmikkoineen.. Oli hyvät vierasvenelaiturit saunat, kalapuoti, museo, luontopolku ja lapsille peikkometsä, köysilossi ja keinut.

Hälsingholmen on yhtä viehättävä kuin edellinenkin, mutta täällä ympäristö “maalaisempi”. Presidentti Relander oli aikoinaan viettänyt saarella paljon lomiaan. Polut olivat luonnostaan tulleet. Oli puoti, sauna,kanoja, pupuja, hevonen, koiria ja kissa. Vanha suolamakasiini oli kunnostettu tilausravintolaksi, jonka seinillä oli historiasta kertova valokuvanäyttely. Päiväkirjani kehottaa tulemaan näille saarille kesällä.

Tuuli puhalsi kohtalaisesti länsi-lounaasta, kun lähdimme 20 km:n avomeriosuudelle kohti Hankoa. Muistui mieleeni kahden vuoden takainen ponnistelu vastatuulessa, kun hieman etelämpää tulimme Hangon kärkeen. Nyt oli paljon helpompaa.

“Pakkolasku” Upinniemeen

Edellisenä päivänä olimme tulleet kovassa sivumyötäisessä 46 km ja oli tarkoitus meloa vielä yli 10 km Elisaareen. Minä protestoin kovasti. Inhotti jo nuo loputtomat aallot. Alkoi tulla pimeä, kun Yrjö “armahti” ja etsimme suojaisan paikan Strömsö´n rannasta.

Koko yön oli tuullut ja kerrankin oli teltta aamulla kuiva. Päiväksi oli ennustettu 16 m/s. Saariston suojassa etenimme Barosundin ja Elisaaren kautta Vormö´n ulkoilualueelle, jonne olisin jäänyt yöksi, sensijaan että tällä säällä olisin lähtenyt ylittämään Porkkalan selkää. Yritin perustella mielipidettäni kahdella asialla. Ensiksi sillä, että seuraavaksi päiväksi oli ennustettu tuulen laantuvan 13 m/s ja toiseksi, että aamulla olisimme olleet levänneitä. Hävisin äänestyksen. Sivutuuli paiskoi ilkeästi. Ajauduimme kahden luodon myllertävään välikköön ja siitä liian lähelle Upinniemen rantaa. Oli muutettava suuntaa, jolloin tuuli oli sivuvastainen. Ei ollut muita vaihtoehtoja kuin yrittää päästä metri metriltä eteenpäin. Kärjen tuntumassa oli pieni saariryhmä, jonka suojaan Yrjö näytti kääntyvän. Tuuli oli nyt suoraan takaa ja saarten välikön täytti äkäiset kuohut. Sinne vaan melatukea käyttäen. Saariryhmän keskellä oli helpottavan tyyni lahti. Hengähdimme hetken. Olimme kuin saarroksissa. Lahdesta oli kaksi muuta mahdollisuutta päästä ulos merelle, mutta samat myllerrykset niissäkin, kuin mistä juuri olimme tulleet. Erkki yritti lähteä, mutta palasi takaisin ja komensi meidät maihin. Näin teimme “pakkolaskun” Upinniemen pienelle saarelle.

Seuraavana päivänä tuuli oli tyyntynyt ja pääsimme helposti Porkkalan ohi ja lähes tyynessä aurinkoisessa säässä tulimme samana päivänä Skorvöön ja vielä Helsinkiin.

Dramaattinen päivä

Kotona vietetyn vapaapäivän jälkeen tuntui kuin olisi lähtenyt vain pikkureissulle Virojoelle. Olihan takana jo 1114 km. Meloimme tutulle Krokholmen´in saarelle reippaassa myötätuulessa ja siitä seuraavana päivänä vielä reippaammassa  päivätauolle Kaivokarille. Siellä sitten Erkki sanoi Yrjölle, että nyt oli vakava tilanne. Hänen oli vaikea hengittää, ei saanut ilmaa. Keskustelimme jonkin aikaa. Yrjö ehdotti hinausta, mutta Erkki halusi jatkaa matkaa itse meloen hiljaisemmalla vauhdilla. Tuuli oli kohtalaisen kova sivumyötäinen. Ennuste oli sille päivälle 16 m/s, joten melko kovin joutui ponnistelemaan, vaikka myötäinen olikin. Hetken kuluttua Yrjö huusi minulle pyytäen hinausvyötä. Se oli kajakkini kannella helposti saatavissa. Kaikki kävi nopeasti. Yrjö alkoi hinata Erkkiä ja hyvin hän jaksoikin aallokosta huolimatta 7 km:n päässä olevalle Emäsalon luotsiasemalle. Aseman henkilökunta oli avuliasta. Heistä yksi lähti autollaan viemään Erkkiä  sairaalaan. Hoidimme hänen kajakkinsa turvaan ja jäimme rantaan odottelemaan viestiä. Keskustelimme turvavälineistä; kuinka tärkeää on, että ne ovat helposti saatavissa, eikä missään kajakin uumenissa. Viesti tuli parin tunnin kuluttua ja Erkki kertoi jäävänsä sairaalaan tarkkailtavaksi.

Mietteliäänä lähdimme kahdestaan jatkamaan matkaa. Emme enää ehtineet Pellinkiin, johon olimme suunnitelleet sen päivän osuuden, vaan jäimme Haxalö´n pikkusaarelle.

Kajakkia purkaessa kuulin Yrjön sanovan: “Nyt on tapahtunut katastrofi.” Kuvittelin vesipussin menneen rikki, mutta ei, Yrjön teltan kaaret olivat jääneet edelliseen yöpymispaikkaan 27 km:n päähän Krokholmen´lle. Kello lähenteli seitsemää ja kohta olisi pimeää. Nyt olivat hyvät neuvot kalliita. Saarella oli muutamia veneilijöitä, joilta Yrjö ystävällisesti pyysi apua, mutta kukaan ei ollut halukas tekemään lähes 60 km:n lenkkiä pimeässä. Ymmärrettävää toisaalta. Mieleeni tuli veljeni, jolla on moottorivene ja asuu vielä Helsingistä itäänpäin. Hän ymmärsi hädän ja lupasi lähteä etsimään. Selostin tarkkaan paikan, missä teltta oli ollut. Mutta ennenkuin hänkin monen mutkan jälkeen pääsi saareen, oli pilkko pimeä. Sieltä tuli soitto, ettei kaaria löydy mistään. Emme voineet mitään. Joku oli jo ehtinyt ottaa ne päivän aikana. Kuulin puhelimeni soivan uudestaan, veljeni soitti ja kertoi, että kaaret olivat kuitenkin löytyneet aivan sattumalta. Joku oli tosiaan käynyt saarella ja nostanut ne siellä olevan opastaulun sivuun roikkumaan. Veljenikään ei lähtenyt niitä tuomaan veneellään  pimeässä, vaan sovimme , että hän tuo ne autollaan meitä lähinnä olevaan rantaan eli jo tutulle Emäsalon luotsiasemalle, josta Yrjö ne aamulla hakisi. Sovimme, että veljeni soittaisi luotsiasemalta. Puolenyön aikaan tuli soitto ja hän ilmoitti, että luotsiasema oli sotilasaluetta, portti jykevästi kiinni ja pääsy asiattomilta kielletty. Sovimme, että hän panisi kaaripussin roikkumaan rauta-aitaan, josta Yrjö saisi ne myös otettua aidan toiselta puolelta. Se tästä olisi vielä puuttunut, että veljeni olisi jäänyt kiinni ja kuulusteluun, kun hän keskellä yötä skropaa jotain epämääräistä pussia kielletyn alueen aidalla!

Vielä kerran sumuun ja myrskyyn

Aamulla Yrjö meloi takaisin luotsiasemalle. Kalliit teltan kaaret löytyivät aidasta sovitusta paikasta.

Parin päivän kuluttua tulimme nimensä veroiseen Kaunissaareen vaihteeksi vähemmän tuulisessa säässä. Tyynellä ilmalla pystyi ihailemaan kaunista saaristoa, kun ei koko ajan tarvinnut vahtia päälle käyviä aaltoja. Sai meloa ihan normaalisti! Juttelu oli meillä leppoisan vitsikästä. Pikku herjoja heittelimme toisillemme hymyssä suin. Matka eteni miellyttävästi.

Tuulet ja säät vaihtelivat jatkuvasti. Aamu Kaunissaaressa oli sumuinen. Etäällä olevat saaret näkyivät  juuri ja juuri. Otimme heti kompassisuunnan 10 km:n päässä olevia Viikinsaaria ja Lelleriä kohti ja panimme lähtöajan mieleen. Napakka tuuli lounaasta ei hajottanut sumua, päinvastoin, loppukin näkyvyys häipyi. Minä änkesin  vasemmalle ja ihmettelin Yrjöä, joka mielestäni meni liiaksi oikealle. Palasin kyllä aina takaisin, koska tiesin vajaat taitoni tällaisessa säässä. Sumussa keikkuvan kajakin keulalla olevaa kompassia oli yllättävän vaikea seurata. Monta kertaa palasin  takaisin Yrjön luo. Tosin kyllä ajattelin, että tällä menolla kohta ollaan Venäjän puolella!! Olimme pari tuntia meloneet ja sieltähän ne saaret alkoivat  vähitellen erottua. Yrjö oli kovasta tuulesta huolimatta  suunistanut aivan nappiin. Pidimme tauon Lopaskerissa. Kotkanselkä oli yhtä siksakkia, kun suora reitti Harvajanniemeen ei onnistunut. Pienen niemen takaa löysimme suojaisan matalan kalliorannan yöpymistä varten.

Aamulla heräsin aaltojen ja tuulen kohinaan. Merisää ennusti kovaa keliä sekä maalle että merelle, 19m/s. Sää muuten oli aurinkoinen ja lämmin. Ajattelin, että nyt ei kyllä merelle mennä.Mutta eipä mitään. Yrjö ehdotti reittiä tutkittuaan, että yritetään ainakin. Olimmehan päivämatkan päässä päätepisteestä. Minä vähän protestoin, mutta sovimme, että palataan takaisin, jos keli on minulle liian vaikea. Menin veteen edellä kivikkoisesta kolosta. Jouduin odottelemaan  Yrjöä tovin, kun hän yritti päästä samasta kolosesta. Odotellessa en saanut kajakkia pysymään suorassa ja sen kääntäminen oli työn takana. Yrjöltä tippui vielä siinä häsäkässä joku pussukka mereen. Hän ei kivikon takia päässyt kääntymään, joten minä käännyin vielä kerran ja pelastin pussin. Tuuli kävi hurjana, olin kuin villiintyneen ja laukkaavan hevosen selässä.. Aallot tempoivat joka puolelta. Onneksi Yrjö katsoi parhaaksi kääntyä takaisin rantaan. Gps näytti reippaan aamulenkkimme pituudeksi 491 m.

Suojaisessa rannassa oli lokoisat olot viettää vapaapäivää, joka oli retkemme kolmas. Aurinko paistoi lämpimästi. Sääennuste oli +20 astetta, jota tuuli kyllä hieman viilensi. Nyt oli viimeinen mahdollisuus pitää vielä lettukestit. Merisää “lupasi” tuulen laantuvan yön jälkeen.

Pitkän retken viimeinen päivä

Aamu oli aurinkoinen ja meri rauhallinen. Halusin kuitenkin meloa viimeisen päivän pikkusaarten suojassa. Puolenpäivän aikaan olimme Hurpun rajavartioasemalla. Saimme asianmukaiset luvat kulkea rajavyöhykkeellä. Evästauolla aseman rannassa seurasimme rajavartijoiden  meripelastusharjoitusta.

Paikallisen lehden, Kaakonkulman toimittaja soitti meille molemmille ja pyysi haastattelua. Sovimme ajan Virojoelle. Meloimme kaunista jokea ylös vajaan pari kilometriä. Oli hienoa päättää tämä retki  rauhalliseen jokiosuuteen. Sää oli aurinkoinen. Ruskan värittämät puut kaartuivat joelle kuin tervetulleiksi toivottaen. Matkamme päättyi 24.9.-03 ja pituudeksi tuli1282 km.

Päätimme retken kunniaksi mennä syömään ravintolaan ja nyt vihdoinkin saada se lasi viiniä. Ruokaa saimme, mutta emme vieläkään viiniä. Onnitteluviestejä alkoi tulla kännykkään tiuhaa tahtia. Yksi hauskimmista tuli toiselta pojaltani:

“Tiukkaa settii mutsi!

Hyvä pössis, chieffi skene.

Harvinaisen kurkoo”.

??

Kiitos Yrjölle kärsivällisyydestä , “koulutuksesta” ja hauskasta seurasta.

Kiitos Erkille ohjauksesta Perämeren myrskyissä.

Maija Tammenpää

—-

Meloja-lehti 1/2005

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s