Suomen merenrannikko

SUOMEN MERENRANNIKON MELONTA – MELONTAA PARHAIMMILLAAN

Mikä saa lähtemään rajalta rajalle melontaretkelle, taipaleelle jonka pituus melojasta ja reitistä riippuen vaihtelee 1.250- 1.450 km välillä?  Toisille se on suoritus, pääasiana meloa nopeasti, mahdollisesti tavoitella ennätystä. Toisille motiivi on koko rannikon näkeminen, mainio tilaisuus tutustua esim. pikkukaupunkeihin, joissa ei ole koskaan käynyt, mahdollisuus tarkkailla lintuja, kasvistoa ja meren tilaa tai yksinkertaisesti vain irrottautuminen arkiympyröistä ja työelämän oravanpyörästä. Yksin melovalla on aikaa  syventyä omiin ajatuksiinsa.

Ensimmäinen ongelma työssäkäyvälle on aika. Retkelle kannattaa varata yhteensä noin viisi viikkoa yhdessä tai useammassa erässä, jos arvioi melovansa keskimäärin 40 km päivässä. Aikataulu mahdollistaa myös muutaman turismipäivän pitämiseen maissa. Kajakkien kuljetus Virolahdelle, Tornioon ja mahdollisiin välietappeihin vaatii myös aikansa, kekseliäisyyttä ja ystäviä. Useimmat ovat meloneet Suomen merenrannikon etelästä pohjoiseen, Vironlahdelta Tornioon, koska alkukesästä Perämeren vedet ovat vielä jääkylmiä ja vallitseva tuulensuunta kesäisin on lounainen.

Ruoka- ja juomatäydennykset eivät tuota ongelmia edes varsinaisen kesäsesonkiajan ulkopuolella. Vaikka kajakkiin mahtuukin kolmen viikon eväät, on mukava välillä ostaa paikallisia erikoisuuksia ja  jotain tuoretta. Varusteiksi riittävät normaalit vaativan retken varusteet, myös kajakin korjausainetta on hyvä ottaa mukaan sillä ilmastointiteippi ei aina tartu ja pidä. Suomen kesäänhän ei koskaan kannata lähteä ilman täydellistä villavaatekertaa, pipoa ja käsineitä uhohtamatta. Toukokuussa pakkasta oli yöllä  pahimmillaan -10 astetta. Riittävä melontakartta on 1:100 000 ja lisäksi GT-kartta reitinsuunnitteluun. Sopiva ryhmä on 1-4 henkilöä, jotka tuntevat toisensa aikaisemmilta retkiltä ja joilla on suunnilleen sama kunto ja näkemys tavasta edetä. Näin kaikki saavat nautittavan loman.

Retkeä voi aluksi ajatella kokonaisuutena ja kauhistua sen pituutta. Tosiasiassahan melotaan kuitenkin päivä kerrallaan. Tarkkaillaan keliä, arvioidaan reittiä, jota kannattaa niissä olosuhteissa käyttää. Sopivassa myötätuulessa  voi meloa pitkänkin päiväetapin, kovaan vastatuuleen tai sankkaan sumuun ei kannata edes lähteä. Usein osoittautui viisaaksi pitää monen tunnin tauko myöhäisiltapäivästä ja tutustua rauhassa paikalliseen kulttuuriin. Illalla tuuli oli useimmiten tyyntynyt, vähintäänkin se oli laantunut ja hieman vaihtanut suuntaansa.

Paras esimerkki tästä oli melontaetappi Skaftungista Kaskisiin. Aamupäivällä alkoi reipas luoteen ja pohjoisen välinen tuuli, ja johon jouduimme tutustumaan päästyämme Skaftungin suojaisista kapeikoista myrskyävälle merenselälle. Mutta merenselän poikki kulki etelästä pohjoiseen saariketju muodostaen ikäänkuin kuin rikkonaisen helminauhan ja onnistuimme näin etenemään saarelta toiselle, luodolta luodolle, tuulensuojasta tuulensuojaan kunnes olimme jo Kristinankaupungin edustalla. Kristiinankaupungissa pidimme pitkän maatauon, tutustuimme mitä viehättävimpään pikkukaupunkiin, ja samanaikaisesti tuuli kääntyi päivän edetessä läntiseksi. Jatkaessamme illalla taivalta pääsimme länsituulelta saarirykelmän suojaan ja  oli  helppo meloa kohti Kaskista. Perillä Kaskisissa olimme  klo 22.30, mutta ei se haittaa sillä valoahan Suomen kesässä riittää, varsinkin pohjoisessa, joten iltamelonnan mahdollisuus kannattaa käyttää hyväksi.

Kaikkein tärkeintä on siis reitinvalinnan taktiikka ja päiväetapin ajoitus, tilanteen mukaan pitää pystyä improvisoimaan. Melontaretkellä on järjenvastaista soveltaa ”konttoriaikoja”, eli meloa vain klo 9.00 – 17.00 välillä tai aina yrittää edetä viivasuoraan. Suorassa vastatuulessa tai sivuvastaisessa kannattaa  koukata saarten / luotojen suomien  tuulensuojien kautta, suorin tie ei ole nopein tie!

Melonta ei tunnu puurtamiselta kun ajattelee sen etenemiseksi seuraavaan mielenkiintoiseen kohteeseen. Kun ruokatauon päätteeksi vielä malttaa hieman torkahtaa, edessä on kuin uusi päivä uusin voimin.  Samaten tuntemattomilla vesillä voi tuntea itsensä kuin tutkimusmatkailijaksi. Kerrankin löysimme kivikkoiselta rannalta aivan suojasta noin viisi metriä  hiekkarantaa. Mikäpä siinä uidessa  ja kuunnellessa kuinka tyrskyt löivät kallion taakse. Ensimmäisen melontaviikon jälkeen retkeilyyn alkaa tottumaan ja tavarat löytävät paikkansa. Leirintäalueilla voi käydä välillä suihkussa. Varsinkin yksin meloville paikalliset ihmiset ovat hyvin ystävällisiä, antavat vinkkejä taukopaikoista ja jopa tarjoavat ruokaa ja mahdollisuutta saunomiseen.

Pitkälle matkalle mahtuu vaihtelevia säitä. Kännykkään voi tilata tekstiviestinä paikallisen merisään. Tärkeintä on tietää tuulen suunta ja sen voimakkuus. Ennusteet osuivat useimmiten melko kohdalleen mutta aikaeroja  esiintyi säärintamien liikkumisessa.  Paras tapa oli tarkkailla keliä ja arvioida kohde kohteelta miten edetä.  Esimerkiksi ennen Kalajokea luulimme osaavamme varoa mahdollista ukkosta ja etenimme niemenkärjestä niemen kärkeen, välimatkat noin 1-2km. Mutta eräällä lahdella synkkä ukkospilvi lähestyi emmekä kerinneetkään suojaan, tuuli alkoi hetkessä ja samalla aallot olivat vaahtona ja pisarat lensivät vaakasuorassa. Vaikka rantaan oli matkaa vain 500 metriä niin kuitenkin oli täysi työ pitää melaa kädessä ja väistellä kiviä.  Pyhäjoelta lähdimme liikkeelle vasta iltapäivällä noin klo 14.00, koska koko aamupäivän salamoi ja satoi kuin saavista kaatamalla. Läpimärässä teltassa ei ole mukava odotella, joten paikallinen baari sai hyvät asiakkaat. Ukkosen jälkeen olikin hyvä raikas melontakeli ja etenimme vielä 40km. Päivän päätteeksi meille tarjottiin yllättäen saunomismahdollisuutta kun vahingossa rantauduimme yksityisalueelle.

Suomen merenrannikon liikenne huviveneiden  ja melonnankin osalta näyttää keskittyvän Suomenlahdelle ja Vaasan edustalle. Esimerkiksi Perämerellä näimme korkeintaan pari venettä ja kalastaja-alusta päivässä. Melojia tapasimme vain Vaasan seudulla. Toukokuussa matkalla Hangosta Poriin ei useaan päivään näkynyt muita vesilläliikkujia kuin linnut. Aika kuluikin mukavasti niiden kevät puuhia seuratessa. Olo oli kuin keskellä ”Ihmeellinen luonto” – filmiä.

Paikkoja joissa kannattaa pysähtyä ovat ainakin Svartholman linnoitus Loviisan edustalla, joko Hanko tai Tammisaari, joku Turun saariston kirkonkylistä, Reposaari Porin edustalla, Siipyy, Kristiinankaupunki ja Hailuoto. Maankohoamista voi ihmetellä  vaikka kartasta selvästi näkyvän kulkuväylän puuttumisena tai tutustumalla paikalliseen historiaan. Esimerkiksi 200 vuotta sitten nykyinen Hailuoto oli kolmen saaren ryhmä ja Merikarvian kirkko on rakennettu meren äärelle ja nyt rannasta on matkaa jo yli kilometri. Perämeri  on luontonsa puolesta ainutlaatuinen, merivesi muuttuu pohjoisessa miltei makeaksi, se on kuitenkin liian suolainen useimmille järvikaloille mutta liian makea merten eläinlajeille.

Mitä siis Suomen merenrannikon melonta vaati sitä suunnittelevalta melojalta? Ei tarvitse olla supermeloja.  Se vaatii malttia ja tervettä maalaisjärkeä sekä tarpeeksi aikaa, kajakin ja varusteiden pitää olla asianmukaiset ja sekä fyysisen kunnon että melontakokemuksen hyvä.

Mitä  suomalaisen melonnan kuninkuustaival antaa? Se on matka, jota ei voi ostaa rahalla. Se antaa kuukauden verran raikasta meri-ilmaa ja unohtumattomia elämyksiä luonnosta, ja samalla kartan pikkukaupungit ja kylät, joissa ei ole käynyt, heräävät henkiin ja muuttuvat pelkistä nimistä oikeiksi paikoiksi täynnä rikasta elämää.

Lopuksi haluamme kunnioittaa harrastuksemme suurta uranuurtajaa August Ramsayta lainaamalla otteen hänen kirjasesta ”kesämatkoilla kanootista”. Yli 100 v sitten Ramsay puki sanoiksi tämän hienon fiiliksen ja mahtavan elämyksen minkä me retkimelojat koemme, voiko sitä ylipäätänsä tämän paremmin kuvata:

”Tyynenä välkkyi veden pinta edessämme. Silloin tällöin vienoinen tuulen henkäys hiukan väräytti kirkasta peiliä taikka peljästynyt raskaslentoinen kuikka nosti liikkeelle aaltoa. Päivä oli tullut keskikesän koko lämmössä, ainoastaan tuore vihreys ja ehkä myöskin keväinen luonnonlaatu saattoi aavistamaan, että oltiin kesäkuun alussa. Me olimme kaikki kolme vähän ennen, kukin tahoillamme, päättäneet pitkän lukukauden ja tunsimme nyt vapauden virtailevan suonissamme, vapauden tuosta uutterasta työstä ja talviolosta pääkaupungissa…. Mitään määrättyä kulkujärjestystä ei näkynyt, milloin koeteltiin voimia ja kanootit lipuivat rinnan pitkin selkää, milloin unhottui soutu, airo vaipui mieli kiintyi lähirantojen kukoistukseen. Me emme olleet myöskään määränneet mitään varmaa matkan päätä päiväksemme; mitä ei ehditty tänään, saatettiin varsin hyvin jättää huomeiseksi. Edessämme oli kesä, ja se oli meidän, ja ympärillämme oli maa avoinna ja viehättävänä, ja sekin oli meidän…Ihan toista oli täällä ulkona, saaria oli kaikkialla kylvettyinä, siinä täyttyi sokkeloista selvittäytyä ja joka aironvedolla avautui eteen uusi näköala, uusi salmi, joista saattoi valita minkä hyvänsä… Kun purjehdusväylän viimeinen valkoinen kummeli katosi näkyvistämme, olimme joksikin ajaksi irroittautuneet kaikesta suuren maailman yhteydestä; höyryveneet eivät kynnelleet näitä syrjäisiä selkiä. Ympärillämme oli järvimaisema kaikessa autiudessaan…Järkkymätön tyyneys vallitsee perussävelenä koko luonnossa Kanootti ei ole täällä mitättömän pieni pähkinänkuori, vaan se vaikuttaa mielessä turvallisuutta ja luottamusta…Tyyneys vallitsee, hiljainen ilta soveltuu paraiten tähän luontoon, ja sellaisen illan me juuri saimme. Me livuimme eteen päin, mieli omituisella tavalla puoleksi uneksivana, ja ainoastaan kalalokin kirkuna tai korkealla ilmassa liitelevä haukka johti ajatusta takaisin puuhin ja taisteluihin.”

JOHAN HOLMBERG

Horisontti 1-2/1999

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s