Kajakilla Skandinavian ympäri

Petri Sutinen meloi vuoden 1999  kesällä Norjan merenrannikon Venäjän ja Norjan rajalta Ruotsin rajalle Svinesundiin muovisella Yukon-kajakilla käyttäen siihen 48 melontapäivää. Svinesundissa hän vaihtoi kajakin Vivianeen ja jatkoi melontaansa Ruotsin pitkin merenrannikkoa aina Haaparantaan Suomen rajalle saakka. Ruotsin merenrannikon melonta on hyväksytty Havspaddlarnas Blå Bandin ansainneeksi suoritukseksi ja on sen epävirallinen ennätys 23 päivää.

Petri on kirjoittamassa melonnastaan kirjaa, jonka käsikirjoituksesta seuraavassa katkelmat sekä Norjan että Ruotsin rannikon osuudelta. Palaamme asiaan kun kirjan julkistaminen on ajankohtainen.

NORJA ”Tenovuono on eräs pahimmista paikoista koko Ruijan rannikolla. Vuonossa on jatkuva virtaus, joko joen tai nousuveden. Tenovuonon muoto imee tuulia trumpettimaiseen solaansa, ja ylängölta alasvaluva ilma voi tehdä paikallisen ilmaston paljon keskimääräistä tylymmäksi. Kuitenkin juuri vuorovesivirran ja aallokon kohtaaminen on se, mitä pitää täällä erityisesti varoa.

Jos Tenovuonossa virtaus on ulospäin, se on voimakkain, sillä silloin yhtyy joen ja vuoroveden voima. Mikäli samaan aikaan mereltä työntyy virtaa vastaan suuri aallokko, tapahtuu raju aallonmurto. Huonolla säällä olisi suurta viisautta meloa ensiksi rannikkoa pitkin sisään vuonoon ja ylittää vuono vasta syvältä murtokohdan sisäpuolelta.

Millainen sitten on tuo aallonmurto? Törmäsin tähän vakavasti otettavaan ilmiöön ensi kerran Stabbenin lähellä, kun meloin pikkulenkin Nordkapin automatkalla 90-luvun alussa. Vuorovesivirtaa vasten kuoleva aalto muodosti silloin Stabbenin kärkeen valtavan stopparin, joka näkyi jo kauas. Siitä lähtien olen tiedostanut, että virran ja aallon ristikohta voi olla todella vaarallinen.

Mutta nyt on täydellinen kesäpäivä. Tenovuonon 20 km aukon saan meloa tyvenessä, kuulaassa ilmassa, laiskojen mainikien tuudittaessa kajakkia. Parempaa säätä ei voisi olla. Tuuli, joka Jim Danielssonilla oli puhaltanut rajusti ylängöltä, heittää nyt vain muutamia laiskoja ja lämpimiä puuskia siniseen lakeuteen ympärilläni. Troolarien miehistöt ihmettelevät pientä punaista alusta. Vilkuttelemme toisillemme.

Stauranbergan ”seitsemän sisarta”, rannikkojyrkänteen harhauttava huippurivi, kohoaa pian sinistä taivasta vasten minusta etelään. Rantaudun Omgangin leväiselle rannalle tauolle matalanveden aikaan. Täälläkin on pieni linjaloisto, jota tuskin voi majakaksi kutsua.

Olen nyt Nordkinnin puolisaarella, ja 71 leveysasteen kohdalla. Suorempi reitti kohden Tromssaa olisi meloa Nordkinnin tyveen ja vetää kajakki vain parisataametriä leveän kannaksen yli. Mutta haluan mennä ulkokautta. Vielä en tiedä, miten kovaa melontaa tuo päätökseni tietää.

Stauranbergan jäädessä taakse maisemaan tulee pehmeyttä ja laakeutta. Kasvillisuus pysyy kuitenkin hyvin karuna. Tuuli alkaa yllättäen puhaltaa melko kovaa koillisesta, tätä jatkuu tunnin, sitten tyvenee jälleen. Levoton, päättämätön tuuli, joka vaihtelee suuntaa. Se on mitä ilmeisin huonon sään lähestymisen merkki, mutta en osannut lukea sitä silloin, vielä.

Nautin surffiaalloista 10 km matkan. Tämänkin vuonon perukassa näkyy kaunis ja jopa suojainen saaristo. Etsin tovin rantapaikkaa ja löydän hyvän yösijan Gamvikin kylän pohjoispuolelta, Varnesoddenin majakan santapoukamasta.

Niinpä neljän melontapäivän jälkeen olen Nordkinnin niemimaan pohjoisosassa, lepään kirkkaassa keskiyön auringossa kanervilla ja katselen itseeni suuntautuvia kihun hyökkäyksiä, jotka loppuvat vasta pienen melallahuitaisun jälkeen. Kihun pyrstösulkia viistävä melankärki saa linnun muuttamaan arvojärjestystään, ja se tyytyykin tästedes verbaaliakrobatiaan lähimmän kiven päällä.

Etsin vettä ja lopulta löydänkin pienen puron, josta voin täyttää vesivarastoni, noin 6 litraa. Se ei riitä edes täyttä 2 vuorokautta. Majakanvahti tulee tervehtimään, ja varoittaa Porsanginvuonosta. Tiedän tapauksen, selvä sukulainen Tenovuonolle. Nautin kauniista illasta. Matka on taittunut joutuisasti, olen tullut jo miltei 260 km.

Yöllä majakka vieressäni alkoi ulvoa: pohjoinen seisahdus oli tällä erää päättynyt. ”

RUOTSI ”3.9   Aamu on aurinkoinen, tuuli on jälleen kaakkoinen ja vain kohtalainen.

Rönnskärin lähellä kuljen liian läheltä matalikon yli, ja peräsin pääsee aallon heijauksessa jysähtämään kivikkoon. Kun jatkan kohden Piteån maisemia, huomaan levyn lempottavan sivusuunnassa hyvin epäilyttävällä tavalla.

Samalla maisema muuttuu, Luulajan laaja ja kaunis saaristo alkaa. Rantaudun Jävreholmenin suurille hietikoille. Syön aamiaista ja lastoitan peräsimeni teipillä ja laudanpätkällä suoraan asentoon.

Se ei kuitenkaan riitä. Ohitan ”Bondön” pitkän niemen ja jatkan alati kiihtyvässä myötätuulessa ja saariston lempeässä suojassa kohden pohjoista. Pitkään peräsin toimii hyvin, mutta Luulajan lähestyessä, kovassa myötäsurffissa, lastoitus repeää. Rantaudun välittömästi Germandön ruohikkoon ja katkaisen peräsinlevyn, poraan jäännöspalaan uuden reiän, ja kiinnitän lyhentyneen ojainvälineen uudelleen kohtioonsa. Aurinko paistaa, ja lentokoneet jylisevät ylitseni lähtiessään Luulajan kentältä ilmaan.

Nämä pohjanlahden perukan saaret ovat matalia. Joissakin on hieman kalliota, mutta monien saarten rannat ovat erittäin matalia ja laakeita. Metsä ja paikoittainen asutus luikertelevat pitkin veteen satamäärin heitettyjä kiven ja hiekan muodostelmia. Paikoin on meri niin matalaa, että yli metrisen aallokon olemassaolo on kerta kaikkiaan täysin mahdotonta.

Tiheimmillään saaristo on juuri Luulajan edessä. Vaikka tuuli iltaa kohden yltyy ensin kulingiksi ja myöhemmin peräti täydeksi myrskyksi, ei aalloista ole suurtakaan huolta. Germandön jälkeen joudun tosin hetken raatamaan vastatuuleen, mikä on erittäin hidasta ja raskasta.

Sandöklubbenin jälkeen yllättää matalikko. Vesi tuntuu loppuvan ympäriltäni, eikä syvää vettä näy mailla eikä halmeilla. Niukin naukin pääsen luikertelemaan pohjaa viistäen hiekkasärkkien yli. Kerran pukkaan hieman käsillänikin pohjasta avuksi. ”Käsipohjan” melonta on hidas tapa taittaa matkaa.

Loppupäivä on yltyvässä myötätuulessa kuitenkin erittäin nopeaa melontaa. Sandskäretin kalliosaarten jälkeen on hämärtyvässä illassa myötäaallon ja myötätuulen työntö jo niin suurta, että melaa tarvitsee harvoin käyttää vedessä. Surffaus onnistuu pienillä liikkeillä takuuvarmasti. Kajakki kiitää kuin itsestään kohden pimenevää yötä.

Rantaudun Furuön suojaiseen kulmaan. On jo pimeää, kun yövyn kuusen juurella. Teen päälliteltasta nopeasti laavun ja sateensuojan käyttämällä tuuheaa kuusenoksistoa pesänrakennusalustana.

Tuuli yltyy edelleen. Yöllä on täysi myrsky. Puut taipuvat täysin luokalle, meri kohisee. Olen hieman huolissani puiden kestävyydestä. Ei olisi mukavaa herätä päälle kaatuvaan mäntyyn. Kajakin olen nyt kuitenkin Norjan kokemuksista viisastuneena kiilannut suurten kivien väliin ja puolensataa kiloa painavan märän tukin alle.

Tänä yönä ei suuremmin nukuta. Myrskyn äänet ja jännitys matkan päätöksestä kutkuttavat. Jatkuuko myrsky vielä huomenna? Tänään lasken meloneeni peräti 108 km. Jäljellä on enää 80 km.”

PETRI SUTINEN

Horisontti 3/1999